Jokainen perhe on kohdannut omalla kohdallaan tilanteen, että apu arkeen on enemmän kuin tervetullut. Tuo avun tarve voi olla eri tasoista, lyhyt- tai pitkäkestoista, vaativaa tai vain pientä vertaistukea. Perheitä on monenlaisia ja avun tarpeet tätä myöten erilaisia.

Vanhemmuus on vaativa laji. Tämän on varsinkin moni murrosikäisen rajojaan koettelevan ja samalla rakkautta kaipaavan teinin vanhempi todennut. Samanaikaisesti mahdollisten omien ”aikuisten ongelmien”, kuten haasteellisen työn tai rahahuolien kanssa painiessa vanhemmuus voi vaatia paljon. Näin voi käydä itseään vahvoiksikin tituleeraville ihmisille. Kädenvääntö arjen kanssa voi olla niin uuvuttavaa, että omat voimat eivät enää riitä, ja lastenkasvatuksen
työkalupakki saattaa levitä.

Näin voi käydä myös pienten lasten kanssa perhepolkuaan aloitteleville aikuisille tai periaatteessa, missä vaiheensa elämän matkaa tahansa.

Turvaverkko on suojaväline, mikä ottaa vastaan pudonneen henkilön vähän ennen maankamaraa. Sirkuksessa vaativia akrobaattitemppuja tekevät taiteilijat saattavat tipahtaa kyseiselle verkolle epäonnistuneen esityksen aikana. Pomppivat hetken aikaa hervottomasti verkolla ja tömpsähtävät sitten maahan. Pääsääntöisesti hengissä kuitenkin.

Tukiverkko puolestaan on esim. kasvihuoneessa oleva rakennelma, jota myöten kasvit kasvavat, tuottavat satoa ja voivat hyvin.

Yhteiskuntamme apu perheille muistuttaa nykyään valitettavasti liian paljon tuota sirkuksen turvaverkkoa. Apu tulee ja sitä myös haetaan valitettavan myöhään, silloin kun trapetsilta on jo pudottu. Tästä on esimerkkinä esim. jatkuvasti lisääntynyt lasten huostaanottojen määrä sekä täydet turvakodit.

Yhteiskunnan tukiverkon laatu ja langanpaksuus vaihtelee paljon jo alueittainkin. Kotiapu, neuvolapalvelut, koulujen palvelut ja sosiaalitoimen palvelut eivät suinkaan ole samoja laadullisesti ja määrällisesti joka puolella Suomea.

Perheiden omista tukiverkostoista merkittävimpinä voidaan pitää isovanhempien suurta ja tärkeää osaa lastenlasten arjessa. Puhummekin aivan liian vähän siitä yhteiskunnallisestikin tärkeästä työstä mitä mummot, ukit, muorit, vaarit, mummit ja papat tekevät yhteiskuntamme hyväksi. Valitettavasti kaikilla perheillä ei ole tätäkään voimavaraa käytettävissä. Työnperässä muuttaneilla perheillä on suuri osa sukulaisista ja ystävistäkin saattanut jäädä entiselle kotiseudulle.

Kun tähän pakettiin yhdistetään vielä kaavailut, että valtio ohjaisi entistä tiukemmin sitä, kumpi vanhempi hoitaa lapsia kotona ja kumpi käy töissä, voi arkinen palapeli muuttua liian vaikeaksi koota. Vaativassa ja yhä kiristyvässä työmaailmassa ei tasa-arvoon voida pyrkiä perheiden itsemääräämisvallan kustannuksella.

Helposti saavutettava ja yleisesti hyväksyttävä arjen apu ehkäisisi tehokkaasti kriisejä ja ongelmia.

Lastensuojelu on jo terminä asia, joka on omiaan karkottamaan mahdollisen avun pyytäjän. Se koetaan leimaavaksi, ja merkiksi epäonnistumisesta. Apua on oltava helppo pyytää ja avun tarjoamiseen on oltava matala kynnys. Tästä on hyvä esimerkki neuvolassa annattava palveluseteli, jolla voidaan tarjota tietty tuntimäärä kotiapua.

Vanhemmilla pitää säilyttää vapaus päättää, miten he hoitavat kasvatuksen ensimmäiset vuodet. Tämä ei ole valtiovallan tehtävä.

Väestöliiton tuoreen perhebarometrinkin mukaan lähes kaikkien vastaajien mielestä perheiden pitää saada itse päättää, jääkö vanhempain- ja hoitovapaalle isä vai äiti.

Julkisessa keskustelussa on ihmetelty syntyvyyden laskemista maassamme. On pohdittu syitä siihen, että lapset halutaan tehdä yhä myöhemmällä iällä tai sitten ei haluta lapsia ollenkaan.

Olisiko oikeasti keskustelun paikka maamme arvoista ja perheystävällisyydestä.